Hiljamielen bordercolliet

Kuulumiset

11.01.2019 Kovin paljon ehtii parissa kuukaudessa tapahtua! Koiralukumme on kasvanut (jopa tuollaisilla vähän vääränrotuisillakin kavereilla), eräs pentuekin on pitkän tauon jälkeen pukattu maailmaan ja toinenkin on jo alullaan.
Joulukuu oli Hiljamielen kennelissä varsinaista joulurauhan aikaa: meillä ei tehty juuri mitään. Ja kuten tiedetään, tuollaiset ajanjaksot ovat aivoille oikeaa luovuuuden kulta-aikaa. Meikäläisen aivotyöskentelyä en toki lähde kehuskelemaan, mutta jonkinlaista uutukaista ajatustyötä sitä ollaan pakerrettu vaikka muuten ollaan oltu rehellisen ketarat ojossa.

Hiljamielen juuret juontuvat vuosien taakse, jolloin kasvatustyömme lähti liikkeelle enemmän näyttelypainotteisten bordercollieiden parissa. Tätä ei kuitenkaan jatkunut pitkään vaan jalostuspolkumme johti nopeasti yhä työlinjaisempaan suuntaan, lopulta jo lähes maksimityökoiraa tavoitellen. Tuota optimia olemme toteuttaneet jo vuosien ajan, ja toki olemme onnistuneetkin tuottamaan montaa maatilanisäntää ilahduttanutta lammaspaimenta.

Katseeni on kuitenkin alkanut aivan yhtäkkiä kääntymään taas näyttelykehien puolelle. Nuo aiemmin minua jopa kavahduttaneet karvapehkot ovat siis onnistuneet minut jälleen hurmaamaan puolelleen.
Teräshampaan kenneliin olin jo ajat sitten tehnyt alustavan varauksen bordercolliepennusta, lopullinen toivomani yhdistelmä tosin oli vielä auki. Kannoin ihan äskettäin sieltä kotiin sitten Kertun, varmaan sen show-painotteisimman nartun, jonka vain näin. Ja heti perään tein (ihanan!) heräteostoksen, saanen esitellä herra Hiltusen... Jälkimmäisen kanssa nyt ei enää ole yhtään mitään järkeenkäypiä selityksiä.

Että vahvasti näyttää nyt siltä, että meiltä saa tulevaisuuden tullessa myös show-tyyppisempää sorttia! Ja varmaan tanskandoggejakin...

31.10.2018 "Sin män", tokaisin mielessäni, kun tuorein tulokas Nihkul otti ja lähti Staffanin hansikaspari nielussaan kohti sitä kaikkein ruhtinaallisinta mutakkoa mitä kylämme vain päällään kantaa. Ensimmäistä kertaa Hiljamielen piha muistutti minuakin eläintarhasta. Herra Hellström ehti kirota rallattelevan porovasan jo alimpaan manalaan, kun tuo selvästi älämölöstä valpastunut poronperkele palasi luoksemme.
"Eihän se osaa edes hävetä", Staffan totesi nuivana. Minä totesin takaisin: "Eihän se bordercollie ole mutta viisas vissiin kuitenkin", ja nostin maasta Nihkulin kuin tarkoituksella palauttamat hanskat. Melkoinen menijä.

Päätimme yhdessä tuumin lähteä siirtämään lampaita sisälle. Staffanin mulkoiluja märehtimättä Nihkul mennä posotti tottuneen näköisenä vierelläni päättäväisesti kohti laitumia. Oli Reijon vuoro päästä töihin, ja pojan syöksähdettyä tarhastaan tervehtimään uutta tulijaa, näytti aivan siltä, kuin Nihkul olisi ymmärtänyt leikkiinkutsuyritykset. "Jo on erikoisen pomppiva poro", mutisin puoliääneen Nihkulin vastatessa Reijon epäröimättömiin rallatuksiin.

Staffan meinasi, että meidän olisi jo aika laittaa suurempi maatila pystyyn. Nauroin miehen pahantuulisuudelle: eihän nuo tilat ole vielä loppumassa eikä porojakaan olisi useampia ainakaan hetkeen tiedossa. Toisaalta, mikäpäs sitä estäisi. Vieläkin vehreässä aitauksessa oli vastassa kolmetoistapäinen joukko määkiviä lampaita, juuri niin kuin pitääkin. Staffanin vettyneet hanskat alkoivat tuntua kylmiltä reisitaskussa.
Reijo valpastui jo pitkän matkaa sitten ja kävi nyt viimein makuulle aitauksen portin taa vartomaan töihinpääsyn merkkiä. Tuolloin Nihkul otti keskittyneen näköisenä askelia kohti totista ja kiintopisteeseensä tuijottavaa koiraa, väräytti ylisuuria korviaan kerran aivan tuon takana ja kyyristyi sitten sadasosasekunneissa alas, nappasi hampaannystyröillään Reijon piiskahännästä. Poronkakaralle tuli kiire pyrstön alle koiran pyörähdettyä vähintään yhtä vauhdilla ympäri ja vilautettua hammasrivistöään.

Tämän päivän jälkeen Nihkulia mulkoilisi kaksi pahantuulista ukkoa.


Tämä on virtuaalikenneli | This is a sim-game kennel